Viipurin koiratarhat – ensikertalaisen näkökulmasta

Toukokuun lopussa 24 eläinrakasta auttajaa nousi bussiin ja suuntasi kohti Viipuria viikonlopuksi. Retkellä oli konkareiden lisäksi myös ensikertalaisia. Pyysimmekin tarhoilla vieraillutta Elinaa kirjoittamaan matkastaan.

Viipurin koiratarhat – ensikertalaisen näkökulmasta

Tumma koira tapittaa minua ruskeilla silmillään ja vaikuttaa tyytyväiseltä, kun nypin ja suin sen turkista irtokarvoja pois. Tämä on Kukka, kuten myöhemmin saan tietää, hurmaava koiravanhus Irinan tarhalla. Olen palannut Kukan luokse tavattuani sen edellisenä päivänä vieraillessani ensimmäisen kerran elämässäni Viipurin koiratarhoilla.

Olin jo jonkin aikaa seurannut Viipurin koirien toimintaa ja ottanut varovaisesti yhteyttä aktiiveihin. Varapuheenjohtaja Stella kehotti minua lähtemään mukaan tarhamatkalle Viipuriin, sillä jo heti alusta alkaen toiminnassa aktiivisesti mukana olevien on hyvä tuntea ja ymmärtää toiminnan taustat ja koiratarhojen todellisuus. ”Tämä ei tosiaan ole mitään hyvän mielen matkailua,” minua valmisteltiin etukäteen.

Kun ennen matkaa kerroin ystäville ja kotiväelle lähteväni käymään Viipurissa koiratarhalla, sain kuulla kauhistelua tautien leviämisestä ja kieltoja: ”Et sitten ota lisää koiria sieltä.” Toukokuun 30. päivänä, ennen aamuseitsemään otettiin kuitenkin Helsingistä suunta kohti Viipuria. Matkaan oli lähtenyt bussilastillinen Viipurin koirien porukkaa sekä valtava kuorma ruokaa, varusteita, petejä, pehmusteita ja lääketarpeita tarhoille vietäväksi.

Rajalta ajoimme suoraan Irinan tarhalle, missä tarhavaatteisiin sonnustautumisen jälkeen
pääsimme tutustumaan Irinan laumaan. Tarhavaatteet – niin, ne oikeastaan herättivät eniten
epäilyksiä omassa mielessäni. Erilliset vaatteet pyydettiin ottamaan kahdelle eri koiratarhalle, eikä kotiin tullessa omia koiria saisi päästää tutkimaan likapyykkejä tartuntavaaran vuoksi. Tämä vaikutti minusta aika hurjalta ja ennakkoluuloja herättävältä, vaikka toki ymmärrän tautien leviämisen riskin.

Ennen tarhalle saapumista meitä vielä varoiteltiin tarhaolojen karuudesta. Sanottiin, että
tarhaolosuhteet saattavat järkyttää joitakuita ensikertalaisia. Näiden (ja monien muiden) varoitusten saattelemana olin odottanut joukkoa kaltoinkohdeltuja, nälkiintyneitä, arkoja ja vihaisiakin koiria, mutta tarhalla meitä vastassa oli pääasiassa hännänheilutusta ja märkiä koirapusuja. Koirat vaikuttivat olevan vilpittömän ilahtuneita saamastaan huomiosta, ja pian myös meidän ensikertaa tarhalla vierailevien alkujännitys laantui.

Vaikka olot olivat melko karut ja monet aitaukset aivan koiria täyteen ahdettuja, mieltä lämmitti kuitenkin tieto siitä, että nämä koirat olivat nyt turvassa – kadulla niiden olot olisivat joka tapauksessa paljon kurjemmat. Pääosa koirista oli iloisia ja reippaita, mutta mahtui joukkoon toki myös arkoja, vihaisia, loukkaantuneita ja sairaita tapauksia.

Aapelin ja Kukan aitaukseen menin haravoimaan maalattiaa, kun autoimme aitauksien
siivoamisessa. Aapeli pysytteli koko ajan hieman kauempana, mutta Kukka tuli rauhallisesti
tekemään tuttavuutta. Se selvästi nautti rapsuttelusta ja rauhallisesta huomiosta, ja jätti toisten koirien haukunnat ja juoksentelemiset omaan arvoonsa. Seuraavana päivänä palasin Kukan luokse.

Irinan tarhan lisäksi vierailimme Olgan tarhalla, missä tapasimme paljon lisää hurmaavia hännänheiluttajia, sekä kissatalolla viemässä lahjoituksia. Olgan tarhalla tilanne oli melko samanlainen kuin Irinan tarhalla: Olosuhteet olivat vaatimattomat, ja koiria oli paljon ja monenlaisia.

Tarhamatka oli antoisa ja herättelevä kokemus; sen myötä vahvistui päätös siitä, että
tulevaisuudessa koiraa hankkiessani annan kodin jollekin kodittomalle, persoonalliselle
koirakaverille. Miksi hankkia pentu kasvattajalta, kun maailmassa on niin paljon mahtavia
koirapersoonia vailla kotia!? Ehkäpä kun seuraavan kerran pääsen tarhamatkalle mukaan, Kukkakin on jo saanut oman kodin.

Ja muuten: Eikä tarhoilta tarttunut tuliaisiksi omille koirille yhtäkään tautia.

Teksti Elina Palmgren, kuvat Ira Müller